Tuhkasta nouseva valo - eräs matkakertomus Armeniasta

Aamuauringon valo Odzunin vuorilla

Ystäväni, ikonimaalari ja ikonimaalauksen opettaja Helena Saaristo-Parovuori kävi Armeniassa ensimmäistä kertaa syksyllä 2019. Hän liittyi Pohjois-Armenian pyhiinvaelluksellemme Dilijanissa, kierreltyään sitä ennen pyhiinvaellusryhmän mukana Georgiassa. Tuosta matkasta lähtien aina tavatessamme Helena on muistellut kokemuksiaan Armeniassa, joten pyysin häntä jakamaan niitä muidenkin luettavaksi. Vaikka tarkoitus ei ollut kalastella kiitoksia, julkaisen tekstin kuitenkin sellaisena, kuin se Helenan koneesta lähti. Siispä tässä, olkaa hyvät:

Helena Saaristo-Parovuori:

Tuhkasta nouseva valo

Siirtyessäni Georgian puolelta Armeniaan syksyllä 2019, sanottiin minulle, että olen siirtymässä suoraan Neuvostoliittoon. Ja, mitä sinä, ikonimaalari, sieltä ylipäätään etsit, eihän siellä mitään nähtävää ole…matka on sitä paitsi hankala ja vaarallinen…ja pyhiinvaellus, eiväthän armenialaiset ole edes oikeita ortodokseja…

Olin onneksi kuunnellut myös ystäväni kokemuksia, näkemyksiä ja lukenut muutaman Armeniaa käsittelevän kirjan. Joten, uteliaisuus voitti. Odotukseni eivät olleet tähtiä hipovat, olinhan juuri ollut Georgiassa, ylistetyssä naapurimaassa, missä ihmiset elävät syödäkseen ja jonka julkikuvassa korostuu hedonismi muutoinkin. Mutta, toivon, että pääsen Armeniaan vielä uudestaan, pidemmäksi aikaa!

Jäinkin miettimään tämän matkan jälkeen, että mitä on se, kun matkalta haetaan elämyksiä?! Toiselle se on Balin hiekkaranta, toisille Afrikan safari, toiselle kuhiseva metropoli. Ja, kun olet sitten kiertänyt amerikat, euroopat ja aasiat, luulet sitten turistien pintapaikoissa käytyäsi nähneesi kaiken. Keräät plakkariin matkakokemuksia pröystäilevään tyyliin; olen sielläkin käynyt, ja siellä ja siellä…ja, onko se elämyksien etsiminen vähän sama kuin juoksisi tuloksellisuuden perässä; keräillä elämyksiä kvarttaali kerrallaan?

Matka Armeniaan oli minulle kieltämättä myös tällainen elämys, mutta se oli erilainen, se oli enemmänkin oivalluksen luonteinen ahaa-juttu. Se ei tullut kullatuista kirkoista, palatseista, rantabulevardeilta, drinkkibaareista, mahdollisen matkaoppaan turruttavasta selostuksesta tai kiivastahtisesta siirtymisestä paikasta toiseen.

Vaan, se tuli nöyryyden tunteesta, rauhallisesta etenemisestä, lähes käsittämättömästä historiasta ja ihmisistä.

Ararat, mikä sijaitsee nykyään Turkin puolella, näkyy suhteellisen isolla alueella Armeniassa

Alkujuuret

Tulin nimittäin maahan, mikä on ollut olemassa jo aikojen alussa, sillä on ollut kukoistava kulttuuri ja yhtenäinen kansa. Sen juuret yltävät johonkin perin vanhaan ja ylevään, värikkääseen ja pyhään.

Näin myös, miten armenialainen kulttuuri ja koko kansa on yritetty tuhota. Ilman mitään politikointiin viittaavaakaan, ymmärrän, miksi tämä kansa pitää kiinni siitä, mitä vielä jäljellä on.

Hautausmaa 300-luvulta Ardvissa

Laajemmassakin perspektiivissä voi miettiä, mitkä ovat ne voimat ja intohimot, jotka koko maailmassa pistävät pieniä valtioita kyykkyyn. Mitä ihmeen vaaraa on vaikkapa tällä piskuisella Armenian maalla sen yksille naapureille, Turkille ja Azerbaidzhanille? Äkkiä ajatellen kuvittelisi, että koko ns. länsimaailma pitäisi tämän pikkuvaltion puolia. Onhan se vanhimpia kristillisiä maita, ja uniikki monessa suhteessa. Se on yksi meidän alkujuuristamme!

Mutta, vain aniharva maa on tunnustanut vaikkapa 1915 turkkilaisten toimesta tapahtuneen kansanmurhan, nykyhistoriamme ensimmäisen, totaalisimman tuhoamisen. Tuhoamisen, josta ei jäänyt jäljelle kuin pieni joukko orpolapsia. Ja, Ararat, Armenian ylängöllä sijaitseva armenialaisen identiteetin yksi tärkeimmistä kulmakivistä, siirtyi sekin Turkin puolelle.

Ja, loppusilaus tulikin sitten neuvostoaikana.

Käytännön ekumeniaa: suomalainen
nunna ja armenialainen pappi

   

Duduk, ihmeellinen puupuhallin soi puun katveessa

 

Hymy

Me, joiden sukujuuret ovat itäisessä Suomessa, tiedämme, että johonkin ydinjatkokseemme on pesiytynyt turvallisuushakuisuus, mikä ilmenee vieraanvaraisuutena; rajamme on siirtyneet vuosisatojen aikana puolelle ja toiselle, kannattaa siis olla hyvää pataa kaikkien ja kaiken kanssa, ainakin aluksi…

Tästä voisi vetää yhtäläisyysmerkit armenialaisten kanssa, mutta ei sittenkään. Armenialainen vieraanvaraisuus ja sydämestä käyvä ystävällisyys on aivan muuta, kuin lämmin piirakka ja voita päälle.

Se on käsin kosketeltavaa hyväntahtoisuutta ja huolenpitoa. Vaikkapa sitä, että menet ravintolaan syömään, haluat olla terassilla ja katsella maisemia, lämpöäkin on +20, mutta tarjoilijat tulevat tuomaan istuimellesi pehmeän tyynyn, käärivät sinut villaisiin shaaleihin, taputtavat poskellesi ja tuovat lämmintä juotavaa. Se on kädestä pitäen opastamista Jerevanin sokkeloisilla kaduilla, se on taksinkuljettajan huolehtimista turvallisesta kulkemisesta, se on puutarhamaistiaisa kävelyretkelläsi, se on suoraan silmiin katsomista ja aitoa hymyä. Se on suorastaan hävettävän vilpitöntä ja teeskentelemätöntä.

Geghard Azat-joen laaksossa

Ei matkan pituus, vaan sen tahti

Omatoimista kuljeskelua oli matkallani onneksi suhteellisen vähän. Olisin nimittäin saattanut jäädä Dilijanin kaupunkiin pitemmäksikin aikaa, jättäytyä jonkun khatskarin taakse johonkin Vanadzorin kirkkoon tai huokailemaan Odzunin vuorille.

Varsinainen pyhiin vaellus tapahtuikin Wilhelmiina Virolaisen johdolla. Meitä oli pieni porukka, joka sukelsi sutjakkaasti paikkaan kuin paikkaan, rauhallisesti ja hallitusti.

Kohteita oli riittävästi ja olimme oleellisin tiedoin varustettuja. Kiire ei ollut koskaan, ja kulku tapahtui hitaampien tahdissa, kuten kuuluukin.

Armenia, niin kuin Georgiakin, ovat periaatteessa pieniä maita, mutta maantieteelliset olosuhteet saattavat tehdä tepposia; noustaan ja laskeudutaan noustaksemme, ja laskeudumme taas. Pienikin matka kartalla saattaa kestää odotettua pidempään. Mutta maisemat, niitä saikin sitten ihailla koko sydämestään!


Sielun ja ruumiin ravinto

Aamut alkoivat aina runsaalla ja monipuolisella aamiaisella. Päivä alkoi leppoisasti pikkubussin kyydissä, jolloin kuuntelimme Serafim Seppälän käännöksiä aamurukouksista ja Sayat Novan rakkausrunoja. Wilhelmiinan laulamien veisujen johdolla pidimme kirkkokäynneillä myös pieniä rukoushetkiä, milloin emme päässeet osalliseksi palveluksista.

Ja, koska nämä Wilhelmiinan matkat tapahtuvat leppoisassa hengessä, oli lounaan jälkeen vuorossa mm. Radio Jerevan, pieninä ja sopivina annoksina. Hyvin palautui mieleen aikanaan kovastikin naurattaneet jutut, kuten ”Täällä Radio Jerevan, kuuntelijamme kysyy meiltä: "Onko raha vielä olemassa, kun olemme siirtyneet kommunismiin?" Me vastaamme: ”Kyllä. Toisilla on ja toisilla ei ole."

Tashir Street Underground Shopping Gallery Jerevanissa.
    

No, tällä matkalla ei rahaa juurikaan kulunut. Milloin ei ollut ohjelman mukaisia ruokailuja, sai kupunsa täyteen muutamilla euroilla. Ostoksia olisi voinut tehdä enemmänkin, hintataso on edullinen.

Ruokailu oli kaikkiaankin ja ehdottomasti myönteinen yllätys! Aamupalojen juustot ja erilaiset hapatetut maitotuotteet, vihannekset, leivät…lounaiden runsaat salaattiannokset, erilaiset lehdykäispaistokset, leivät, jälleen juustot, keitetyt vihannekset, grillattu liha ja kala, ah. Kauniisti esille tuotuina ja tarjoiltuna, ja viinit. Jälkiruokana oli usein kupponen vuoristoteetä, yrteistä valmistettua hyvää juomaa, mikä parantaa kaikki ja kaiken.

Koska oli parhain sadonkorjuuaika, meitä hemmoteltiin myös tuoreilla hedelmillä, joiden lajivalikoima tuntui loputtomalta, ja tuoreiden viinirypäleiden makuun päästyäni ymmärrän hyvin, miksi armenialainen viini on niin hyvää kuin on.

Illastaessani Jerevanissa minulle olisi  kelvannut pöydässä jo valmiina ollut viinilasi, vaan tarjoilija sanoi, että nautinto on parhaimmillaan kunnon lasista.


Lounasalkupalat Echmiadzinissa



Jotta jaksaa tehdä matkaa, täytyy syödä ja nukkua hyvin. Hotellit Dilijanissa ja Jerevanissa antoivat erinomaiset edellytykset levolle ja hyville unille.

Tufenkian Old Dilijan Complex Hotel Dilijanissa

Valo

Armeniassa sanalla valo on oma merkityksensä, mikä liittyy uskontoon ja kansanperinteeseen. Ikonimaalarille valo, käsitteenä, on myös tärkeä; ikonin täytyy ilmaista valoa, puhutaan ikuisuuden valosta, kahdeksannen päivän valosta ja luomattoman valon esiintuomisesta.

Armenialaiset korostavat valoa erityisesti rukouksissa ja veisuissa. Armenialaisen uskon mukaan sielu on myös valon kaltainen. Valo ei myöskään tunne rajoja, armenialaiset rukoukset ylistävät sanomaansa koko maailmalle, kaikille kansoille.

 









            



Armenian kirkoissa on monipuolista kirkkotaidetta, freskoja ja ikoneja. Konventionaalisuus, kuten Serafim Seppälä sanoo, tekee niiden merkityksen universaaliseksi, ajattomaksi. Onkin häkellyttävää nähdä vuosisatoja vanhoja ikoneja, tunnistaa niiden Pyhät ja kokea varmasti samoin, kuin ihmiset joskus silloin ja etenkin, hyvin kaukana toisistamme…




Mikä onkaan sykähdyttävintä, kun nähdä hämärässä tuffikivikirkossa valon kajastus ylhäällä olevista ikkunoista, kokea freskojen ja ikonien värien valo, tuohusten liekit vaatimattomissa paikoissa, aamuaurinko vuoren rinteellä.

Ja, valo voittaa aina. Pikkuhiljaa, pienin ja vähän isommilla askelilla voi huomata, miten Armenia nousee tuhkasta. Miten kauniisti pyhiä paikkoja kunnostetaan, teitä parannetaan, vuorenrinteitä metsitetään, lapsia koulutetaan.

Olen ollut tuon matkan jälkeen toinen ihminen kuin mitä olin lähtiessäni. Niin sanottu länsimainen itsetuntoni sai tervetulleen kolauksen, taidan olla valaistunut.

Kiitokset Wilhelmiina! Ja kiitos Serafim Seppälälle lukemistosta, kuten ”Araratista itään”!  

Kirkot on rakennettu tuffi-kivestä, josta valmistetaan myös ikonimaalareille tuttuja pigmentteja


Khachkareita


- Teksti ja kuvat: Helena Saaristo-Parovuori -






Kommentit

  1. Hei!
    Olen odottanut postaustasi ja käynyt joka päivä kurkistamassa, jos sinulla olisi jotain uutta kerrottavaa. Olen ollut niin paneutunut katolliseen kikkoon ja siihen maailmaan, etten ole perehtynyt syvemmin ortodoksiseen kirkkoon ja sen perinteisiin. Historiaa on tullut opiskeltua mutta siltikin tällaiset henkilökohtaiset kertomukset ovat niin paljon antoisempia kuin historian kirjat. Kiitos oikein paljon tästä.
    Täällä Ruotsissa asuu vain näitä orientaalisia ortodokseja, ja useimmilla näillä ryhmillä on omat kirkkonsakin. Suurin ryhmä on syyrialainen ortodoksinen kirkko, johon kuuluu noin 80 000 jäsentä. Täällä on myös armenialaisia, mutta en tiedä kuinka paljon. He saavat käyttää kahta luterilaista kirkkoa Tukholmassa omiin tarkoituksiinsa.

    VastaaPoista
  2. Hei!
    En ole ehtinyt kirjoitella, kun kahden työn lisäksi aloitin opiskelun maaliskuussa, ja sittä riittää lokakuulle asti.
    Ruotsissa toimii suomalainen ortodoksinen seurakunta
    http://www.ortodox-finsk.se/?lang=fi
    Armenialaisia on Ruotsissa n. 13 000.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tehnyt postauksen jo vuonna 2016 Suomalaisesta ortodoksisesta seurakunnasta Tukholmassa. Heillä ei ole edes omaa kirkkoa vaan saavat kokoontua Maria Magdalenan kirkon ikivanhan hautakappelin toisessa päädyssä. Se kattaa koko Ruotsin, mutta jäseniähän on hyvin vähän. Tietääkseni tilat ovat myös Kreikkalaiten ortodoksien käytössä. Ruotsalaisia ortodokseja on vain ehkä kourallinen. Heillä ie oel toloja lainkaan.
      https://donnatukholmassa.blogspot.com/2016/05/suomalainen-ortodoksinen-seurakunta.html

      Poista
  3. Kiitos matkakertomuksesta Helena Saaristo Parovuori!
    Elin omat kokemukseni Armenian matkasta uudestaan.
    Kiitos myös Wilhelmiinalle ja Serafimille!

    VastaaPoista
  4. Kiitos tästä kauniista ja syvällisestä matkakertomuksesta ! Todellista sydämen puhetta.Omasta Armenian matkastani on jo viisi vuotta. Siitä lähtien olen kaivannut sinne takaisin.Jospa syksyllä 2022!

    VastaaPoista
  5. Oiken hyvää ja onnellista uutta vuotta!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pyhä Sarkis - rakastavaisten suojelija

միասին հաց կիսենք - Mitä Armeniassa syödään, I osa

Kohtaamisia Armeniassa, osa 1: Sergei.