Kuolema Armeniassa

Gago sai leposijan kauniilta paikalta.

Kuolema on osa elämää ja koskettaa jokaista. Miten Armeniassa toimitaan, kun joku kuolee? Millaisia tapoja ja traditioita liittyy ikivanhan kristityn kansan hautausperinteisiin? Mitä käytännössä tapahtuu?

Tilastojen mukaan useimmat armenialaiset kuolevat kotioloissa. Tämä on ymmärrettävää, sillä esim. vanhukset hoidetaan yleensä kotona perheen kesken, eikä hoitokoteja tai vuodeosastoja juuri ole. Vakavasti sairaatkin pyritään viemään kotiin kuolemaan. Kun kuolema kohtaa sairaalassa, rintamalla tai esim. liikenneonnettomuudessa, vainaja silloinkin viedään ensisijaisesti kotiin. 

Vanhat perinteet

Kuolemaa, kuolemanjälkeistä elämää ja edesmenneiden puolesta rukoilemista kunnioitetaan syvästi. Surutalossa kellot pysäytetään osoittamaan kuolinhetkeä, kaikki peilit peitetään ja vainajan kädet sidotaan. Kuoleman hetkeen tai heti sen jälkeen kutsutaan paikalle pappi rukoilemaan poisnukkuneen sielun puolesta ja siunaamaan vettä vainajan pesua varten. Naiset pesevät ja pukevat vainajan hautausta varten, kun taas miesten tehtävä on hankkia ruumisarkku ja tuoda se taloon juhlallisesti. Vainaja sijoitetaan arkkuun talon suurimpaan huoneeseen mustalla kankaalla verhoillun katafalkin (leveän penkin) päälle. Huone koristellaan valtavan suurin kukkalaittein. Arkun kansi nostetaan ulko-oven tai portin ulkopuolelle pystyyn nojaamaan merkiksi ja viestiksi ohikulkijoille. Sana kiirii nopeasti, ja talo täyttyy surijoista ja myötäeläjistä. Kuolema on vahvasti yhteisöllinen tapahtuma.

Yleiskristillisiin perinteisiin sekoittuu myös paikallisia kansanuskomuksia. Esim. niin kauan kun ruumis on talossa, ei pestä pyykkiä eikä tehdä työtä puutarhassa, sillä nämä työt voisivat houkutella  kuoleman enkeliä palaamaan. 

Hautajaissalien edustalla Jerevanissa.

Hautaus toimitetaan kolmantena päivänä kuoleman jälkeen. Siihen saakka vietetään ruumiinvalvojaisia. Joku valvoo arkun äärellä ja huolehtii, että vainajan pääpuoleen sijoitettu kynttilä pysyy palamassa. Sukulaiset ja ystävät käyvät jättämässä jäähyväiset vainajalle ja ottamassa osaa suruun. Perinteisiin armenialaisiin hautajastapoihin kuuluu, että hyvästit jätetään kiertämällä arkku kolmesti vastapäivään ennen kuin suudellaan vainajan kättä kunnioituksen osoituksena. Armeniassa osoitetaan tunteita voimakkaasti: itketään ja voivotellaan yhdessä äänekkäästi, surraan silloin, kun on surun aika.  

Majuri Garush Hambardzumyan haudattiin Jerevanin Yerablur-pantheonille heinäkuussa 2020.
(Kuva uutistoimisto AP)

Kolmantena eli hautajaispäivänä miehet kantavat arkun ulos talosta. Juuri ennen ulos astumistaan he kohottavat ja laskevat arkun kolmesti ja kopauttavat sillä suljettuun ulko-oveen. Uskotaan, että apostoli Pietari, taivaan portin vartija, kuulee nämä koputukset ja avaa portit poisnukkuneen sielulle. Pappi toimittaa hautauspalveluksen joko kirkossa tai kokonaan hautausmaalla, mitä varten hautausmailla on kivinen katafalkki. Rukousten ja veisujen jälkeen on vielä viimeisten hyvästien aika ja arkun kansi suljetaan. Miehet saattavat vainajan hautaan ja luovat haudan umpeen.

Hauta luodaan aina heti umpeen käsin. Kuva: uutistoimisto FP.

Hautajaisten jälkeen sukulaiset ja ystävät tulevat kylään. Ennen taloon astumistaan he puhdistavat kätensä ja kenkänsä märällä pyyhkeellä. Perinteisesti hautajaisaterialla tarjotaan khashlama (vihannesten kera haudutettua lammasta tai nautaa) ja kurkutia eli vehnänjyviä, sekä erilaisia makeisia ja hedelmiä. Ainoat sallitut alkoholijuomat ovat vodka ja konjakki, ja niitä tulee nauttia hyvin maltillisesti.

Vainajan muistopalvelus (ortodokseille on tuttu venäläinen nimitys panihida) toimitetaan haudalla kolmantena, seitsemäntenä ja neljäntenäkymmenentenä päivänä sekä vuosittain kuolinpäivänä. Silloin perhe ja lähimmät ystävät kokoontuvat haudalle rukoilemaan ja muistelemaan edesmennyttä. Viedään kukkia, poltetaan suitsuketta ja syödään ja juodaan yhdessä.

1800-luvun hautakiviä Byurakanin vanhalla hautausmaalla.

Traditio muuttuu

Monista perinteisistä tavoista pidetään kiinni yhä kyläyhteisöissä. Sen sijaan kaupunkioloissa traditio muuttuu nopeammin. Vielä saattaa nähdä arkunkannen kerrostalon porraskäytävän ulkopuolella, mutta myös varsinaiset hautajaissalit ovat yleistyneet täyden palvelun hautaustoimistojen myötä. Hautajaissali toimii ruumiinvalvojais- ja siunauspaikkana siinä tapauksessa, että asunnossa ei ole tilaa tarpeeksi tai se sijaitsee esim. 7. kerroksessa.

Korona-aika on tehnyt kuolemasta – voisiko sanoa – vieläkin traagisempaa. Kuoleman enkeli noutaa sielun yksinäisyydestä, ilman läheisten läsnäoloa. Surutaloon kokoonnutaan kyllä, mutta vainaja ei ole fyysisesti paikalla. Arkku tuodaan suoraan sairaalasta siunaustilaisuuteen, eikä sitä saa avata. Vaikka arkun kansi olisikin ikkunallinen, niin hyvästijätöstä jää puuttumaan paljon.

Ruben kaatui 19-vuotiaana Artsakhissa syksyllä 2020.

Sankarikuolema on aina koko kylän suuri suru. Useimmiten nuoren sotilaan kaatumisesta ilmoitetaan kylän pääkadun tai vainajan kotikadun yli kulkevalla panderollilla. Minkäänlainen ilakointi, laulaminen tai soittaminen ei ole sallittua seitsemään päivään. Hautaan laskettaessa ammutaan kunnialaukaukset ja usein sankarivainajan valokuvaa pidetään haudalla siihen saakka, kunnes hautakivi valmistuu. Joskus hautakiveksi pystytetään perinteinen kiviristi khatchkar, mutta yleisin on hautakivi, johon on taidokkaasti kaiverrettu edesmenneen kuva. Kuvat saattavat kertoa henkilöstä paljonkin: pikkulapsi lelu kädessä, johtaja kirjoituspöytänsä ääressä, suvun patriarkka nojatuolissa jne. Hautakivissä käytetään myös monenlaista kuvasymboliikkaa: keskeltä katkennut kaari tai katkennut kukkanen ovat yleisiä. Taidemaalarin hautakivessä saattaa olla katkennut sivellin, muusikolla rikkinäinen soitin jne.

Karapetyanien perhehauta.

Kuoleman laulut ja runot

Armenialaiset hautausveisut ovat sisällöltään hyvin samankaltaisia ortodoksisen hautauspalveluksen veisujen kanssa. Hautauspalvelus ja muistopalvelus ovat myös rakenteellisesti pitkälti samanlaisia kuin meillä. Yksi kauneimmista veisuista on hymni Mertsetsa (Մերձեցայ ես ի դուռն գերեզմանի), jota lauletaan hautaan kannettaessa (vapaa käännös):

Olen saapunut haudan ovelle. On tullut aikani astua maan kohtuun, mistä me kaikki olemme luodut. Oi viisas fyysikko ja arkkitehti; meidän Toivomme ja Vapahtajamme, paranna sieluni sairaus.

Suojelkoon kätesi minua, ja hyvä oikea kätesi johdattakoon minut oikeuteen. Oi viisas fyysikko ja arkkitehti; meidän Toivomme ja Vapahtajamme, paranna sieluni sairaus.

Virratkoon säälivä rakkautesi ylitseni. Pese syntini elämän lähteesi vedellä.

Oi viisas fyysikko ja arkkitehti; meidän Toivomme ja Vapahtajamme, paranna sieluni sairaus.

Anna sieluni elää ylistääkseni sinua kaikkina elämäni päivinä. Sinussa on suojani, oi laumasi paimen. Palauta minut, jälleen maan tomuksi tullut, laumaasi, oi Kristus, viisas fyysikko ja arkkitehti; meidän Toivomme ja Vapahtajamme, paranna sieluni sairaus.

Tämä ja monta muuta hautausveisua löytyy laulettuna linkistä: https://www.stnersess.edu/funeral.html (Pyhän Nersessin pappisseminaarin sivut)

Siellä on myös täydellinen selostus hautauksen kolmesta vaiheesta.

Lopuksi vielä runo, jonka olen vapaasti kääntänyt Alice Stone Blackwellin englanninkielistä käännöstä My death apuna käyttäen.

Bedros Tourian:

Kuolemani

Kun Kuoleman kalpea enkeli seisoo edessäni,

käsittämättömästi hymyillen, ankarana ja jäätävänä,

ja kun murheeni kaikkoavat sieluni myötä,

tietäkää, ystäväni, että elän yhä.

Kun kasvoilleni asetetaan ohut, tärkätty liina

hiljainen huone täyttyy kylmin sätein,

liina kasvoilla kertoo kuolemasta,

silti tietäkää, ystäväni, että elän yhä.

Kun kasvoni kiiltävät kyynelistä,

he kietovat minut kylmään käärinliinaan

Ja kuin kiven, he laskevat minut paareille,

niin tietäkää, ystäväni, että elän yhä.

Kun surukellot kumisevat – tuo kello,

julman Kuoleman nauru, joka jäisenä värisee -

ja kun paarit hitaasti etenevät

tietäkää, ystäväni, että elän yhä.

Kuolema – laulavat papit, mustakulmaiset, ankarat,

täyttävät ilman suitsutuksella ja rukouksilla,

yhdessä kulkien eteenpäin

tietäkää, ystäväni, että elän yhä.

Kun he ovat laskeneet minut hautaan,

ja kun katkerin nyyhkytyksin ja valittaen

rakkaani viimein haudalta poistuvat

tietäkää, ystäväni, että elän edelleen.

Mutta kun hautani jää unohduksiin

johonkin hämärään koloon, laiminlyötynä ja hyljättynä,

- kun maailmasta muistoni häipyy,

se on hetki, jolloin minä kuolen.

Omistettu rakkaiden veljieni Norikin ja Hatchikin muistolle. Saakoot he levon ikuisessa valossa.

Norik Shahbazyan 20.1.1964 - 7.11.2020

Hatchik Shahbazyan 27.7.1962 - 29.3.2021