Hupsista - sairaanhoitoa Armeniassa

Kohtalokkaat portaat.

Kävi niin, että syyskuussa astuin harhaan Tegherin luostarin portaissa ja jalkani murtui. Siinä vain kaikessa rauhassa pällistelin uskomatonta maisemaa ja tuiskahdin turvalleni kiviportaisiin. Siitä sai alkunsa tapahtumaketju, joka sai monta kertaa ihmettelemään hoitokulttuurin eroja Suomessa ja Armeniassa. 

Tietenkin vakuutussyistä hakeuduin yksityisen sairaalan poliklinikalle, missä puitteet olivat uudenaikaiset ja siistit, teknologia viimeistä huutoa ja mm. liinavaatteet ja ruoka sairaalan puolesta. Ja tietenkin kaikki tarpeelliset tutkimukset ja toimenpiteet tehtiin hintaa kyselemättä. Näin ei suinkaan ole kaikissa julkisissa sairaaloissa, kuten ei Suomessakaan enää.

Hoitavan lääkärin vastuu

Suurin ero suomalaisiin sairaala- ja sairaanhoitokokemuksiini verrattuna oli lääkärin osuus. Lääkäri ja kaksi hoitajaa olivat ovella vastassa, kun minut verta valuvana kärrättiin autosta ensiapuun. Siitä lähtien mitään ei tapahtunut ilman lääkäriä. Hän itse puhdisti ja ompeli haavat, kyseli taustatiedot ja päätti toimenpiteistä. Hän antoi ohjeet toimeliaalle ja ystävälliselle hoitajalle. Hän itse soitti ja pyysi konsultaatiota muilta asiantuntijoilta. Hän tuli mukaan röntgeniin ja tietokonetomografiaan nähdäkseen heti tilanteen. Ja mikä minusta ihmeellisintä: tämä sama lääkäri-hoitajapari hoiti minut alusta loppuun koko kahdeksan viikkoa kestäneen toipumisjakson ajan. Tosin  viimeisellä viikolla jouduttiin sodan vuoksi tekemään poikkeus, koska tohtorini oli komennuksella enkä halunnut odotella kipsi jalassa hänen paluutaan rintamalta paria ylimääräistä päivää. Mutta tässäkin tapauksessa hän itse soitti kollegalleen ja pyysi tätä ottamaan minuun yhteyttä ja sopimaan kipsin poistosta ja lopputarkastuksesta. 

Joustava, henkilökohtainen aikataulu

Nairi Medical Center  on suuri lääketieteellinen instituutti. Sadat työntekijät hoitavat satoja potilaita yötäpäivää. Käytävillä on vuoroaan odottavia potilaita, jatkuva liike monikerroksisessa rakennuksessa kertoo alituisesta työstä. Silti kaikkialla on ystävällisiä kasvoja, kohteliaita hymyjä ja hyvän päivän toivotuksia. 

Hoitava lääkäri oli läsnä koko ajan. Hän antoi suoran puhelinnumeronsa ja kehotti ottamaan yhteyttä milloin tahansa. Hän vastasi aina puheluihin ilman automaatteja ja valintanumeroita ja jonotusmusiikkia, tai soitti takaisin tunnin sisällä. Onneksi ei tullut tarvetta soittaa hänelle esim. keskellä yötä, sillä uskon, että hän olisi kyllä vastannut. 

Tutuksi käynyt ensiavun sisäänkäynti.

Lääkärin vastaanottoaika sovittiin aina hänen kanssaan henkilökohtaisesti. Ensin lääkäri sanoi minä päivänä täytyy tulla seuraavan kerran, esim. kahden viikon päästä. Sitten päivää ennen soitin hänelle ja sanoin, että oli puhe vastaanotosta huomenna. Sitten hän antoi ajan suurpiirteisesti: "Tule yhden ja kahden välillä. Soita kun lähdet kotoa." Yleensä ei tarvinnut odotella paikan päällä kauaa. Kerran, kun menin vain hakemaan lääkärintodistuksia, sattui niin, että hän olikin varattu. Sairaalaan oli juuri tuotu paljon haavottuneita sotilaita. Silloin hoitaja haki paperini, mutta lääkärini soitti minulle seuraavana päivänä ja pahoitteli, ettei voinut tavata minua sovitusti, kyseli kuulumisia ja toivotti hyvää jatkoa. Ja jälleen kerran kehotti soittamaan heti, jos tulee mitä tahansa ongelmaa tai kysyttävää ao. asian vuoksi.  

Nopeus, kiireettömyys ja ystävällisyys

Vaikka sairaalassa oli vilskettä, niin kaikki sujui rauhallisesti ja ystävällisesti, mutta nopeasti. (Väkisinkin muistui mieleeni vuosien takainen kolarikokemus Suomessa, minkä johdosta makasin läpimärissä toppavaatteissa kolme tuntia paareilla sietämättömissä kivuissa ensiapuhuoneessa ilman, että kukaan tarjosi minkäänlaista apua tai edes tarkisti, olenko hengissä.) Heti vaihdettiin likaiset, veriset vaatteet pois, pestiin, tarjottiin vettä, lohdutettiin, hymyiltiin, katsottiin silmiin, kyseltiin, voidaanko jotenkin auttaa. Ensin hoidettiin ja sitten vasta kyseltiin. Hoitaja otti passini ja vakuutuskorttini ja palautti ne myöhemmin. Ei tarvinnut moneen kertaan toistaa nimeä, osoitetta ja henkilötunnusta.   

Heti röntgen- ja CT-kuvien valmistuttua varattiin leikkausaika vielä samalle illalle. Hoitavan lääkärini ja anestesialääkärin toivotettua minulle kauniita unia muistan katsoneeni kelloa leikkaussalissa muutaman minuutin yli yhdeksän illalla, ja jälleen heräämössä n. 23.30. Heti tultiin kertomaan, että leikkaus meni hyvin ja minut vietiin omaan huoneeseen nukkumaan. Artemilta (- joka oli siis kuskannut minut Tegheristä sairaalaan) kysyttiin haluaako hän jäädä yöksi, ja sitten hänelle tuotiin tyyny ja peitto huoneen sohvalle. Huone oli muutenkin tilava, siisti ja hiljainen. Seuraavana aamuna hoitava lääkärini tarkasti jalan ja muut haavat, laittoi kipsin ja passitti kotiin koronatestin kautta.

Ainoa miinus koko sairaalakeikassa oli se, etten saanut mitään ruokaa. Illalla eivät antaneet leikkauksen takia ja aamulla eivät antaneet ennen koronatestiä. Onneksi Artem toi pientä purtavaa, mutta toisaalta ei ollut nälkäkään. 

Pyörätuoliostoksilla

Armeniassa ei tunneta sellaista ilmiötä kuin apuvälinelainaamo. Tai edes -vuokraus. Ne, joilla on varaa, voivat hankkia mitä haluavat, muut voivat yrittää turvautua johonkin lukuisista hyväntekeväisyysjärjestöistä. Koska jalalle ei saanut varata yhtään kahdeksaan viikkoon päätimme hankkia kyynärsauvat ja lisäksi pyörätuolin ulkoilua ja "elämysmatkailua" varten. Valitsemassamme apuvälinemyymälässä oli yhdet aikuisten kyynärsauvat, hinta 20 € ja yksi pyörätuoli, hinta 100 €. Ei tullut valinnan vaikeutta. Molemmat hankinnat lahjoitin sittemmin eteenpäin.

Myöhemmin, kipsin poiston jälkeen   verisuonikirurgi (jolta oma lääkärini   pyysi konsultaatiota turvotuksen   vuoksi) ehdotti, että hankkisin   tukisukat turvotuksen laskemiseksi ja  paranemisen edistämiseksi.   Asianomainen sukkaliike sijaitsi aivan Jerevanin keskustassa talossa, jonka   lähimaillekaan ei saanut autoa   pysäköityä. Liikkeen sisäänkäynti oli   kadulta katsoen toisessa kerroksessa, mihin piti kavuta kierreportaita myöten, mikä oli aika erikoista, koska liikkeessä myytiin vain tarvikkeita jalkavaivaisille. Olihan siellä sentään tuoli asiakkaita varten. Sukat maksoivat sadasta eurosta ylöspäin, joten katsoin parhaaksi turvautua yhteen Jerevanin erinomaisista apteekeista ja ostin pari ideaalisidettä kympillä.  

Sitä vartenhan me olemme täällä

Kaikenkaikkiaan episodista jäi kokemus, että minusta on pidetty huolta, minua on hoidettu. Nauroin ääneen, kun muutamaa viikkoa myöhemmin varasin jälkitarkastusaikaa suomalaisesta terveyskeskuksesta (yksityisellä lääkäriasemalla olisi varmasti ollut eri meininki, mikä tietysti on surullista sekin). Puheluuni ei tietenkään vastattu, koska "palvelussamme on juuri nyt ruuhkaa" - ei, vaan koska ei ole ihmisiä, jotka vastaisivat puhelimeen. Soittivat kyllä takaisin. Henkilötiedot pari kertaa annettuani sain kuulla, että ei ole vapaita aikoja, ei ole lääkäriä eikä minua mikään vaivaa. Lopulta vastaanotolle päästyäni istuin typötyhjässä vastaanottohuoneessa puolisen tuntia, ennen kuin hoitaja työnsi päänsä ovenraosta ja kysyi:"Jokos se Pertti kahto teijät?"

Samat asiat, jotka erottavat suomalaisen ja armenialaisen toisen ihmisen kohtaamisen, kanssakäymisen ja toimintakulttuurin yleensäkin, näkyvät myös terveyden-/sairaanhoidon alueella. Tiedättehän suomalaisella vastaanotolla tunteen, että ei nyt oikein kehtaisi valittaa vaivojaan ja pyytää sitä ja tätä - vaikka kyseessä on lääketieteen ja hoitohenkilökunnan ammattilainen, jonka tehtävä on kuunnella, hoitaa, auttaa ja parantaa. Armeniassa tuli tunne, että lääkäri ja hoitaja aivan ilahtuvat, kun voivat olla avuksi. Toinen ihminen on kaikkein tärkein. Olemme olemassa toisiamme varten. Kunnioittava, ystävällinen kohtaaminen on mahdollista ja jopa suotavaa, vaikka toinen henkilö olisi aivan tuntematon. 

Mitä jäin kaipaamaan

Jos jotakin voi toivoa, niin paperihommien sujuvuutta. Tarkoitukseni oli lähteä Suomeen jo marraskuun alussa, mutta en päässyt lähtemään ennen kipsin poistoa ja matkustuspäivää oli siirrettävä. Jouduin selittämään tarkalleen minkälaisen todistuksen ja millä kielillä tarvitsen vakuutusyhtiötä varten ja minkälaisen todistuksen tarvitsen sairaslomaa eli Kelan sairauspäivärahaa varten. Olin nähnyt joillakin suomalaisilla lentomatkustajilla kätevän todistuksen, jossa osoitetaan missä kohtaa kehossa on metalliosia - siis kätevä papru turvatarkastuksia varten. Sellainen oli Armeniassa aivan tuntematon. Sen sijaan sain kyllä lentoyhtiötä varten venäjänkielisen ohjeen, jossa pyydettiin osoittamaan minulle istumapaikka, jossa on tilaa pitää loukkaantunutta jalkaa koholla matkan ajan. 

Toinen toivomuskohde on kielitaito. Ymmärrän armeniaa ja venäjää liian vähän lääketieteellistä keskustelua varten. Huomasin, että lääkärit osasivat kyllä englantia auttavasti, mutta ujostelivat käyttää sitä. Keskustelut käytiin enimmäkseen Artemin tulkkauksen avulla, vaikka edelleenkin mietin muutamaa yksityiskohtaa... Eräs hoitaja käytteli kätevästi matkapuhelimensa Google kääntäjää keskustelumme apuvälineenä. Vaikka asiakkaista suurin osa onkin armenialaisia, Nairi Medical Center mainostaa itseään kansainvälisenä laitoksena. Kannattaisi panostaa työntekijöiden kielikoulutukseen. 

Nairi Medical Center tekee yhteistyötä tamperelaisen Coxa -tekonivelklinikan kanssa.

Se maisema Tegherin portailta.