Toinen viikko sodassa

Shushin katedraali jälleenrakennettiin viimeksi 1994 päättyneen Karabahin sodan jälkeen.

Stepanakertin tuhosta tulitaukoon

Sotaa on käyty nyt kaksi viikkoa. Turkki on syrjäyttänyt Azerbaidzanin valtionjohdon ja johtaa itse sotatoimia Artsakhia vastaan. Turkki on myös rekrytoinut etsintäkuulutettuja terrostijohtajia taistelemaan puolestaan. Turkki-Azerbaidzanin sotatoimet kohdistuvat lähes kokonaan siviilikohteisiin, mihin käytetään kiellettyjä rypälepommeja ja ballistisia ohjuksia - ensimmäistä kertaa maailmassa. Stepanakertin keskusta on käytännössä tuhottu. Lähes kaikki asukkaat ovat jo lähteneet evakkoon, joitakin on vielä kellareissa piilossa. Myös viereistä Shushin kaupunkia on pommitettu, Shushin kaunis katedraali tuhottiin eilen. 

Kaikilla ei ole paikkaa, mihin mennä.

"Where have all the young men gone...?"

Turkin - Azerbaidzanin ja Vuoristo-Karabahin - Armenian sota näkyy kyllä kaupunkikuvassa. Kaikki armeijan rekrytointipisteet ja tukikohdat ovat tukossa, kadut niiden edessä täynnä pysäköityjä autoja, jotka kuuluvat rintamalle lähteneille ja lähteville. Sadoittain miehiä ja myös paljon naisia sekä kotimaasta että diasporasta ilmoittautuu vapaaehtoisiksi päivittäin. Jerevanista itään Vuoristo-Karabahiin johtavalla valtatiellä on jatkuva rekkajono, avustustarvikkeita, sotilaita, ensiapujoukkoja jne. Kaupungeissa on useita keräyspisteitä, joihin ihmiset lahjoittavat tarvikkeita rintamalle. Facebook on Armeniassa lähes virallinen tiedotuskanava, siellä ovat kaikki, ja tieto kulkee sitä kautta näppärästi pääministeritasolta Martakertin mummoon. Päivittäin ilmoitetaan, mitä nyt erityisesti tarvittaisiin. Villasukkia kudotaan, lakanoita ommellaan jne. Myös evakoille majoituspaikkojen etsintä on oproitu Facebook-ryhmän kautta näppärästi. Liikeiden ikkunoissa näkyy Armenian ja Artsakhin lippuja, ravintoloiden edustoilla standeissa saattaa lukea "me voitamme" tai "pysymme vahvoina" tai "menin rintamalle - rukoilkaa puolestamme".

Keräyspiste rintamalle.

Meillä maaseudulla ei juuri huomaakaan, että maassa on sotatila ja yleinen liikekannallepano. Naapuri rakentaa taloa, paimen vie kylän lehmät laitumelle aamuisin, lapset käyvät koulua, kukko kiekuu ja aasi kiljuu. Mutta nuoret miehet ovat kylältä hävinneet ja silloin tällöin omalta tai naapurikyliltä kuuluu suru-uutinen.

Diasporasta virtaa lisää vapaaehtoisia, mutta satoja sotilaita on jo kaatunut. Armenialaisten henki on silti hyvä. Tämän kansa henki ja rakkaus maataan kohtaan on jotain... Aivan toisella tasolla. Armenialaiset taistelevat ilolla ja uskovat voittoon, koska heidän on pakko voittaa. Heille ei ole muuta vaihtoehtoa. Pääministeri Nikol Pashinyan tiivisti puheessaan tämän sodan tavoitteen armenialaisten kansanmurhaan (1915-1918) viitaten: "Nyt me emme ole matkalla Der El Zoriin. Nyt me puolustamme oikeutta elämään kotimaassamme." 

Rintamakirkko.

Risti - voiton merkki.

Maailmalla heräillään hitaasti

Myös rintamalla jaksetaan pitää yllä henkeä ja hurttiakin huumoria. Papistolla on merkittävä osuus hengen ylläpitämisessä ja niin tukikohdissa kuin korsuissakin harjoitetaan hartautta. Kaikki toivovat rauhaa - tottakai. Mutta maailman johtajin "jyrkästi tuomitessa" Azerbaidzanin ja Turkin raakalaismaiset sotatoimet ja EU:n alkaessa pikkuhiljaa miettiä sopivia pakotteita Turkkia kohtaan totuus on edelleen se, että mm. Suomi ja Israel myyvät aseita Turkkiin, Turkki lennättää palkkasotureita rintamalle, ruutia kuluu, kulttuuri- ja siviilikohteita tuhotaan ja ihmisiä kuolee. Armenia ei usko, että vastapuoli suostuu rauhaan. Mitkään neuvottelut tai pakotteet eivät auta tippaakaan. Turkki on tullut viimeistelemään tavoitteensa hävittää kristityt ottomaani-imperiumin tieltä, ja ainoa keino sen estämiseksi on pysäyttää Turkki keinolla millä hyvänsä. Mielenosoitukset ja armenialaisten vetoomukset ympäri maailmaa ovat onnistuneet herättämään huomiota edes sen verran, että itseensä tyytyväiset eurooppalaiset poliitikot ovat jopa vaivautuneet ottamaan kantaa tapahtumiin. 

Suomessakin on alettu laiskasti uutisoida Kaukasuksen tapahtumista. YLEn uutisoinnissa toistuvat vanhentuneet ja virheelliset lainat menneiltä vuosilta. Helsingin Sanomat julkaisi hienon valokuvareportaasin Stepanakertista. Suomen Kuvalehtikin paneutui sivun verran asiaan. Toimittajat Janne Yläjoki (Karjalainen 29.9. ja Keskisuomalainen 6.10.) sekä Jari Leino (Suomen Uutiset) ovat vaivautuneet paneutumaan syvällisemmin ja kiinnostuneesti tilanteeseen ja sen taustoihin. 

Itse seuraan mm. sellaisia kanavia kuin Financial times, The Guardian, The Telegraph, The New York Times, BBC, CNN, moderndiplomacy.eu, maailma.net; ja paikallisia medioita mm. EVN Report, news.am, massispost.com,shantnews.am, armenpress.am, en.armradio.am, mediamax.am. (En nyt pääse näitä linkittämään, kun tämä tietoliikenne ei tosiaankaan pelaa.)

Tulitauko - turha toivo

Eilen Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov kutsui Armenian ja Azerbaidzanin ulkoministerit Moskovaan neuvottelemaan humanitaarisesta tulitauosta vainajien luovutusta ja Punaisen Ristin toimenpiteitä varten. Koko kymmenen tuntia kestäneiden neuvottelujen ajan azeri-turkkilaiset pommittivat mm. Stepanakertia. Tulitauon oli määrä astua voimaan tänään klo 12.00. Klo 12.05 Azerbaidzanin asevoimat rikkoivat tulitauon ja hyökkäsivät Karakhambeylin kylän suuntaan (etelässä). Tämän oli tarkoitus harhauttaa Artsakhin puolustusarmeijaa samalla kun päähyökkäys kohdistui Hadrutin kaupunkiin pohjoisemmassa. Samalla vihollinen levittää valheellista tietoa Artsakhin puolen toimista. Eli täysi meno jatkuu.

Rintamalla "tulitauon" astuttua voimaan tänään.

Naapurin suutaripommista voi kätevästi kierrättää grillin.